Isä ei pääse viel täl viikol sairaalasta pois

Kiitos taas jälleen kaikista ihanista kommenteista!

Tänään en mee kouluun.
Ei vaan resurssit riitä.
Päätä särkee ku mikä ja mikään ei täl hetkel mee silmien kautta aivoihin vaa johonki iha muualle.
Ruotsinkoekki ois ollu tänää.

Isä on siis vielä sairaalassa, tulehdusarvot tosi korkeella, 216.
Isäl on taistelutahto ihan jossain muualla, hokee koko ajan et tää nyt jää sen viimeseks reissuks.
Yritä siinä sit ite olla vahva ku toinen ajattelee koko ajan noin.
Isä ei sovi sairaalaan. Ei siis ollenkaan.
Ei se sovi siihen sänkyyn.
Ei siihen valkoseen, desinfioituun ympäristöön.
Sen kuuluis olla kotona.
Meijän kanssa.

Olin siel isosleirillä, ja oli tosi kivaa.
Mitä nyt koko ajan takaraivos jyskytti ajatus et jos isälle nyt sattuu jotain nii mä oon täällä.

Tos jokunen päivä taaksepäin istuin walkersilla (sellases nuorten kahvilassa), ja siin oli pari nuorta pelaamassa aliasta.
Istuin siinä silleen et kuulin mitä ne puhu.
Yhtäkkii se toinen rupee selittää parilleen et tän saa jos tupakoi, tää on sairaus, ei oo mikää virussairaus, tulee kasvaimia.
Se toinen tyttö siin koko ajan huuteli jotain kaikkee typerää, mä meinasin jo pomppasta pystyyn et jumalauta se on keuhkosyöpä, menkää jo seuraavaan.
Onneks se sit arvas sen.

Toi sairaus vainoo mua kaikkialle.

Hirveetä ajatella, et tää saattaa olla isän vika reissu

Olin tänään yhen tosi hyvän ystävän kanssa leffassa,
Autto kummasti saamaan ajatukset pois koko täst rumbasta.

Yleensä mua ahistaa läheisyys.
Siis, on tosi harvoja ihmisiä joitten kanssa läheisyys ei ahista.
Ja nyt ei ahistanu,
joka oli tosi hyvä juttu.

Kävin tänää sairaalassa.
Oli hirveet nähä iskä taas siin sairaalasängys.
Se näyttää niin hauraalta..
Mä en pystyny olee siel kauaa, vaik olisin halunnu.
Muutenki, sairaalat ei oo mitää mun mielipaikkoja, ja tuli tosi huono olo ku näki isän siin kunnossa.
Se pääsee ehkä maanantaina pois, riippuu mitkä on viipalekuvausten tulokset.

..Hirveet ajatella et tää saattaa olla isän vika reissu.
Ei sais ajatella nii.
Mut pakko.

Tuli siel sairaalas sellanen olo, et tää ois mun syytä.
Et mun takii isä on sairaalas.
Se on muutenki niin huonos kunnossa, ja se saa pienimmänki pöpön.
Jos mä oon kantanu jotain pöpöö, ku oon liikkunu ulkona vähis vaatteissa?
Tai jos se on stressaantunu liikaa mun takia?
Oonks mä käyttäytyny nii huonosti?
Voisko se johtuu siitä?

Tollasii ajatuksii vaan pyörii mun päässä.
Eikä ne lähe pois, seuraa mua vaan kaikkialle.
Yritä tässä nyt sitte olla urhee.
Tuntuu, et ois väärin puhuu näist asioist.
Väärin kirjottaa täst.
Et mä oon heikko ku kirjotan tai selitän kenellekkään tästä.
Vaikka kirjottaminen auttaa.
Ku saan siirrettyy nää ajatukset tohon ruudulle,
tuntuu, et ne vähän selkeytyy.
Vaikka tää teksti on ehkä hieman vaikeasti luettavaa,
kirjotan vaan pelkkää tajunnanvirtaa, ja teksti pomppii aiheesta aiheeseen.
Mut ku mä kirjotan, nii must tuntuu, et se hemmetin tiukka solmu mun päässä höllentyy aina vähän.

Mä yritän olla vahva.
Mun ulkokuori saattaa olla vahva.
Mut must tuntuu et sisältä mä oon ihan palasina.
Pelkkä tuulahdus saa mun maailman aina ihan sekasin.
Ihan ku pinois littanii kivii torniks.
Jos yhtä kivee yrittää välistä ottaa pois, on varma, et koko torni romahtaa.

Rankka lapsuus kasvattaa vahvan aikuisen?
Eks se jotenki nii menny?
Toivon, et toi on totta.
Vaikkei täl hetkel ihan tunnukkaa siltä.

Mulla on sellanen olo, et oon yksin tässä tilantees.
Ja ehkä oonki.
Kyllähän tääl on ihmisii jotka haluu tukee mua.
Haluu ymmärtää.
En mä sitä kiistä.
Mut mistä mä löydän jonkun joka oikeesti tajuu?

Isä haluu lähtee täält arvokkaasti

Ihan näin ensimmäiseksi,
kiitos,
ootte ihan mahtavii lukijoita!
Kiitos että jaksatte seurata ja lukee aika paljolti samoja juttuja joka päivä mitä mä tänne vuodatan.
Auttaa et tietää et melkeenpä tuntemattomat ihmiset välittää sen verran.

Eli siis, Isä meni eilen sairaalaan.
Jäi sit sinne yöks.
Sil nous kuume eilen tosi korkeelle, lähemmäks neljääkymmentä, ja nyt sil on keuhkokuume.
En ihan varmasti viel tiedä, mut jotain märkäpesäkkeitä sinne keuhkoihin on tullu sen kasvamen ympärille.
Eli paha, paha, paha.
Kattoo nyt et millon se pääsee pois sielt.

Rupee vaa turhauttaa ku aina ku otetaa yks askel eteenpäin nii sen jälkee mennää kaks askelt taaksepäin.

9½ tuli matikankokeesta, yhtäkkii oon taas jaksanu rupee panostaa kouluun.
En mä tiiä miks,
ehkä se on se näyttämisen halu.
Haluun näyttää kaikille, koko maailmalle, ja etenki isälle, et hei mä pärjään, mä pystyn menee lukioon, mä osaan.
Ja kasin ajan mä sain koko ajan pelkkii nelosii matikasta.
Nyt ei vaa pystyny näyttää tota koetta.
ois ollu ihan kiva esitellä se isälle.
Ehkä tost hurautan skootterilla peijakseen, haluun muutenki nähä et miten se voi.

Isä ei meinaa ottaa stytostaatteja.
Ainaki näin se ajatteli viel pari päivää sitte.
Ku ne ei kumminkaa välttämättä paranna sitä elinikäennustetta, ja jos parantaa nii kait vaan parilla kuukaudella.
Plus et stytostaatit yleensä saa ihmisen tosi kipeeks, ja sillon on ihan sairaan altis kaikille sairauksille.
Isä sano et se haluu lähtee täält arvokkaasti,
ja kyl mä sitä päätöstä kunnioitan.

Se ei haluu kokee sitä täydellistä romahtamista,
varsnki nyt ku sil on menny tosi hyvin.
Ei siit ihmisest ees huomais et sil on syöpä.
Mitä nyt et se on jotenki pienentyny silmis.
Mut tarmoo riittää.

Mun yöunet on vähentyny huomattavasti,
ja ne jotka on nähny mut,
varmaan huomaa sen noista tummista tuhkakupeista silmien alla.

Mä nukun tunnen tai puolentoist tunnin pätkissä, ja yleensä herään ihan hiestämärkänä, koska oon nähny painajaista.
En mä usein niit painajaisii muista,
mä vaan tiedän et ne on ollu jotain tosi pahaa.
Yleensä ne on just isästä.

Kouluuki pitäis jaksaa, nyt on pahin koesuma, ja must tuntuu et mä en selvii täst.
Okei, oon saanu hyvii numeroit, mut neki tulee ihan järkyst ponnistelusta.
Plus et ne on ollu helppoi aineit mulle.
Nyt tulee noi vaikeimmat, katotaan jaksanks mä treenata niihin.
Tai saaks mä taottuu matikan parabelit ja prosenttilaskut mun päähän.

Mopokortti muuten on nyt taskussa, ollu jo viikon.
Oli tosi kiva nähä, miten iloseks isä siit tuli.
Se koko matkan aleksis kiven kadulta kotiin kehu mut maasta taivaisiin,
vaan sen takii et pääsin mopokorttikokeen läpi.

Tiiän, tästä nyt tuli lyhyt postaus, rupee tulee kiire kouluun.

Joka päivä mä vaivun syvemmälle tähän olotilaan

Iltasin tulee sellanen olo,
et se pimeys vois nielasta kaiken.
Et se vois ottaa mut mukaansa,
ja kohta mua ei enää ois.
Tulee sellanen olo,
et se pimeys söis mut sisältäpäin.
Ja niinhän se syökin.

Se pimeys, joka varjostaa tulevaa.
Jokaisesta askeleesta jonka mä otan,
saattaa seurata kaksi askelta taaksepäin.

Mun tulevaisuus on pimennossa.
Mun koko elämä on pimennossa.
Mulla ei oo mitään tarkkaa suunnitelmaa mun elämälle.
Ei ees mitään epätarkkaa.
Mun ajatukset lentää koko ajan jonnekkin kauas pois,
Mut ei sekään auta.

We need more hope,
We need more love,
We need more something to keep holding on.
But where can we get that,
In this cold, cruel world?

Must tuntuu et tää maailma on pettäny mut.
Ja jos joku Jumala on olemassa, nii se ainaki.

Joka päivä,
mä vaivun syvemmälle tähän olotilaan,
enkä mä pääse ylös.
Ihan niinku istuis jonku kuopan pohjalla, ja yrittäis nousta seisomaan,
mut jalat ei vaan kanna.
Puhumattakaan siitä, miten sielt kuopast vois päästä pois.

Koko ajan ylhäältä paistaa pohjalle pieni valo,
mut se kuoppa syvenee koko ajan,
ja valo menee vaan kauemmaks ja kauemmaks.

Mä tukehdun.
Ainaki must tuntuu siltä.
Mä en saa happea,
musta tulee sokee,
musta tulee kuuro,
musta tulee rampa.

"Nähdään tammikuussa!"

Tänää oli mopokorttikoe.
En päässy läpi, yks jäi puuttumaan.
Mä tiedän, ettei melkee kukaa saa sitä ekal läpi.
Silti se tuntu iha järjettömän isolt tappiolt.

Jos mä en ymmärrä jotain koulussa, kokeesta menee pari kysymystä väärin, en saa mopokorttii ekal kerralla, se kaikki tuntuu ihan sairaan isolta.
Jokainen pienikin vastoinkäyminen tuntuu jättiläiseltä.

Jotain hyvii uutisiiki on tullu.
Iskän lääkäri sano et aivoista ollaan saatu eteneminen loppumaan.
Ja että se lääkäri oli sanonu iskälle, että "Nähdään tammikuussa!"
Tuntuu tosi hyvält tietää, et lääkärit uskoo Iskän elävän ees tammikuuhun asti.

Oon muuten huomannu, et must on tullu ihan hirveen varovainen.
Ihan kaikessa.
Tänääki, siin mopokorttitestin pihassa, ku Isä muisteli miten se oli ollu mun veljen kanssa siel samas mestas, nii meinasin siin möläyttää et "ootappa vaa ku tuut Iinan kanssa tänne!" onneks sain pidettyy suuni kiinni.
Iskä ei luultavasti tuu näkee sitä.
Mä en voi kysyy iskält mitää ens kesän suunnitelmii, ku se ei voi antaa niihin lupaa, ku se ei välttämättä elä sillon.
Yrittää kotona koko ajan pysyy hirveen varpaisillaan, ettei vaan suututtais ketään.

Mun aivot on ihan solmussa, vieläkin.
Mä en muista mitään, unohtelen tavaroita,
ja ku must tuntuu et äiti ei tajuu mistä se johtuu.
Tuntuu niin pahalta, pahalta, pahalta!

Täl viikol isän kunto on selvästi menny huonompaan suuntaan

Anteeks, vähään aikaan en oo pystyny postailemaan, ku toi koulu tossa taas alko nii on ollu tosi paljon kiirettä sen kanssa.
Nyt oon sen sitte päättäny.
Pinja goes lukio!
Mä oon ollu ehkä pahin lukioittenvastustaja koko maailmassa,
mut en mä sit tiiä..
Aluks piti lähtee opiskelemaa nuoriso-ohjaajaks.
Mut hei, mähän voin opiskella nuoriso-ohjaajaks vaikka kolmikymppisenä jos huvittaa?
Ja ku en oo ihan varma siitä.
Mut nyt oon aika varma tost lukiost. Ekaks pistetään Lumo, sit kokeillaa Kalliota, en kyl usko et pääsisin mut, mitä mä häviin jos kokeilen?
Äiti ja Isä on aika vastaan tota mun lukioajatusta.
Ne ei usko et pärjäisin siellä.
Mut mä saan siitä lisää tarmoo.
Mä haluun näyttää, et mä pärjään.
Et mä en oo tyhmä.
Ja et mä menestyn.

Isän tila on muuten pahenemassa.
Täl viikol kunto on ihan selvästi menny huonompaan suuntaan.
Siel keuhkois tapahtuu nyt jotain.
Plus et ku se vetää sitä röökii melkeenpä kolme askii päiväs, ei välttis tee hyvää.
Ku se on ottanu sellasen asenteen nyt et "fuck that, kuolen kumminki"
Mä toivon et niit kasvaimii ei tuu lisää.
Tai siis, kylhän mä tiiän et niit tulee lisää täs jossain vaiheessa.
Mut ei vielä..
Ei ihan vielä, jooko?
Mun täytyis saada aikaa, et voisin saada itteni sellaselle asteelle, et pystyisin ottaa vastaan sen tiedon et syöpä on levinny.
Just ku elämä on ruvennu menee vähän parempaan suuntaan...

Mä meen mun tädille yöks ens viikonlopuks.
Pakko on hetkeks päästä tuulettumaan.
Himas vaa ahistaa koko ajan nii paljon.
Mun pää ei enää toimi, ja mua ärsyttää se suuresti.
Koulussa mä en välttämättä tajuu jotain yksinkertasta asiaa.
Äiti ku sanoo mulle et mun pitäis tehä joku kotityö nii unohdan sen.
Vaikka oon aluks ollu sillain et joo teen sen.
Sit ne luulee et oon tehny sen tahallani.
Mun päätä särkee koko ajan vaa enemmän.
Aina sillon ku ajattelen tätä tilannetta, nii pään läpi singahtaa sellanen veitsi, tost otsast takaraivoon, ja ihan ku joku sit kääntelis sitä veistä siinä.
Ku mua rupee päätä särkee nii yleensä se on sillain et mä en enää nää mitään, mua rupee jossain välis oksettaa, mut se ei siltikää oo migreenikohtaus.
Okei yks päivä tos viime viikolla sain migreenikohtauksen.
Ja melkee aina ku tuun koulusta nii mua särkee päätä.
Ja särkylääkkeet ei tähän auta.

Ois niin helppoo jos mun ei tarttis tuntee yhtään mitään...